Onnellisena sipulina Nicaraguassa

Kaikessa nicaragualaisessa onnenhuumassani en voi väittää, etteikö täällä olisi ajoittain myös rankkaa asua. Nyt en tarkoita muroista löytyviä muurahaisia, vesi- ja sähkökatkoja, kuumuutta, huuteluita kaduilla. Niillä ei ole enää oikeastaan mitään väliä. Sen sijaan en pysty turtumaan päivittäin kohtaamaani köyhyyteen ja eriarvoisuuteen. Enkä oikeastaan haluakaan. Täällä köyhyyttä ei ole se, ettei ole varaa käydä leffassa, kerran puolessa vuodessa parturissa tai ostaa juustoa leivän päälle. Täällä köyhyyttä on se, että mummo  kerjää elantonsa kadulla (jotta saisi edes riisiä ja papuja), aaltopellistä, muovinpaloista ja pahvista rakennettu talo sortuu rankkasateen alle, 5-vuotias lapsi myy ravintoloissa pelikortteja iltaisin turvatakseen omalta osaltaan perheensä elannon, tämän 11-vuotias sisko myy korttien sijaan itseään baarin edustalla öisin, ja lapsikatras kaivaa kaatopaikalla roskaläjästä jotain myytäväksi kelpaavaa. Lapsien iät ovat suuntaa-antavia, sillä ei kukaan oikein tiedä tai muista, minkä ikäisiä he ovat. Lähes puolet nicaragualaisista, noin 2,5 miljoonaa ihmistä, elää köyhyydessä.

Kaatopaikan lapsityöläistä naurattaa muovailuvahasta tehty
sininen kolmijalkainen koira. (kuva: Johannes L.)

En väitä, etteikö Suomessakin olisi köyhyyttä ja epätasa-arvoisuutta. Köyhyys on kuitenkin suhteellista ja harvempi kuolee nälkään. Yhteiskunnan tukiverkko on melko hyvin ottamassa vastaan. Täällä sen sijaan näkee, miten kyseisen tukiverkon puute nakertaa lopulta koko yhteiskuntaa aiheuttaen turvattomuutta ja epävakautta kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Demokratia on tästä melko hyvä esimerkki. Diktaattorin on helppo ostaa köyhiltä ja kouluttamattomilta ihmisiltä ääniä sikojen, kanojen, peltikattojen ja t-paitojen avulla.

Globaalisti tarkasteltuna Nicaragua ei ole edes köyhimmästä tai epävakaimmasta päästä - keikkuu siellä keskitasolla.  Silti kurjuusluetteloa voisi jatkaa lähes loputtomiin.

Tämä ei kuitenkaan olisi reilua Nicaraguaa kohtaan. Täällä meinaan osataan jotain paljon paremmin kuin Suomessa - olla onnellisia ja jakaa siitä vähäisestä. Täällä tehdään monta asiaa niin oikein, osataan nauttia elämästä juuri sellaisena kuin se on, raadollisena ja ennalta-arvaamattomana juuri tässä ja nyt. Ei projektina, ei suorituksena, ei tulevaisuudessa. Elämä Suomessa täältä kaukaa katsottuna vaikuttaa light-elämältä kaikkine light-tuotteineen. Kaikki riskit pyritään minimoimaan, ja pyritään kohti jonkin sortin materiaalisen ja sosiaalisen hybridionnellisuutta. Kaikki se vauraus ja yltäkylläisyys kyllä muistuttaa minua turvallisesta, kliinisestä ja helposta, mutta tuntuu myös sieluttomalta, monella tapaa niin kovin absurdilta hääräilyltä. Kaikki välttämätön arkipäiväinen toiminta, syöminen, asuminen, pukeutuminen on muuttunut oman itsensä rakenteluksi: projektiksi, joka ei ole ikinä valmis. Identiteettiryntäily taas lähes aina pohjautuu jonkin sortin kuluttajuuteen ja koko oleminen rakennetaan sen ympärille, mitä rahalla saa. Koko elämä on valintoja täynnä, ainakin näennäisesti. Sanotaan, että elämä on sellaista millaiseksi sen teet tai mitä siitä otat irti. Sen sijaan, että elämä yksinkertaisesti on.

Onni on ehtiä sateensuojaan ennen rankkasadetta tai se, ettei kodin
katto vuoda. (kuva: Laura R.)

Onnellisuus täällä rakentuu aivan eri palasista ja oikeastaan käsitteenäkin vaikuttaa erilaiselta; ei Suurista Hetkistä ja Suurista Saavutuksista muodostuvalta superonnellisuudelta, vaan onnellisuudelta siitä, että katto ei vuoda tai naapuri kertoi hyvän vitsin tai gallo pinto oli tänään erityisen maukasta. Täällä vastoinkäymisistä ei nurista vaan niihin suhtaudutaan huumorilla. Liekö taustalla positiivisempi kansanluonne, yhteisöllisempi kulttuuri, tarpeeksi tuoreessa muistissa sisällissodan aika vai psykologi Barry Schwartzinkin huomio: ”The secret to happiness is low expectations.”.

Juan XXIII koulun oppilaiden pesäpallon pelaamista ei haitannut,
että pallo oli tehty muovipusseista ja että mailan virkaa toimitti käsivarsi.

Monella tapaa raskainta ja mielenkiintoisinta Nicaraguassa onkin ollut kuoria itsestään kaikkia niitä länsimaisen hyvinvoinnin kuorruttamia kerroksia. Opetella ottamaan vastaan kun kaikista köyhimmässä perheessä tarjotaan parasta kahvia tai mitä ikinä vieraalle onkaan tarjota, syödä eteen ylpeänä laskettu rapeaksi paistettu porsaan nahka tai kotona todeta, että murot maistuvat samalle oli niissä muurahaisia tai ei. Pukea joko vähän tummemmat tai vähän vaaleammat farkut jalkaan, t-paita valitaan sen mukaan, mikä on puhtaana. Nauraa tuntemattomien kanssa katoksen alla iltapäiväsateen ryöpytessä alas taivaalta. Huomata, miten samanlaisia kaikkialla olemme lopulta. Toisaalta huomata kaikki ne omat ennakkoluulot, joita ei tiennyt edes omaavansa ja karsia niitä pala palalta. Nicaragua on hiljalleen kuorinut minut kuin sipulin. Ja minä kun luulin kuorivani Nicaraguaa.

Aika ei ole rahaa

Olen huomannut soljahtaneeni erilaiseen aikakäsitykseen. Aikaan, joka vain on.

Suomessa kaikki aikaan liittyvät käsitteet ovat rinnasteisia rahaan: aikaa säästetään ja kulutetaan, mielellään mahdollisimman tehokkaasti. Aika on lineaarinen jatkumo mitattavia yksiköitä: sekunteja, minuutteja, tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosineljänneksiä ja vuosia. Kuluvia mittayksiköitä, jotka täytetään erilaisella puuhastelulla. Täällä aika on. Ja minä lilluskelen sen mukana. Aika on muuttunut suuntaa antavaksi käsitteeksi. Noin kahdeksaksi menen töihin, noin puoliltapäivin käyn lounaalla. Jos unohdun illalla tunniksi tuijottamaan seinää, en tunne että aikaa olisi mennyt hukkaan, tuhlattu. Aika on vain liikahtanut tunnilla eteenpäin (tai ei oikeastaan eteenpäin, sillä mihin nyt aika olisi menossa?). Aikaisemmat olemassaoloani määrittäneet minuuttiyksiköt ovat venähtäneet tuntiyksiköiksi. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä, onko kello kymmenen vai kaksi, vaan suuntaa antavasti navigoin ajan avulla aamupalasta illalliseen ja kokouksesta kouluvierailuun. Keskustelu kadulla kaverin kanssa on merkityksellisempää kuin kellon ilmoittama aika ja käsillä oleva hetki on tärkeämpi kuin aikaisemmin tehty sopimus tapaamisesta. Myöhästyminen taas ei haittaa, sillä tärkeintä on itse tapaaminen, ei se aika milloin tavataan. Aika on sidottu kalenterin ja kellon sijaan tapahtumiin ja ihmisiin. Ympäristökurssi ei ala kello 8.50 toisin kuin rehtori on minulle ilmoittanut. Kurssi alkaa kun televisio on kannettu kansliasta luokkahuoneeseen ja saatu viritettyä kiinni DVD-soittimeen. Maissijuhla ei ala kello 10.00 kuten on suunniteltu vaan kun viimeisenkin kylän osallistujat ovat saapuneet bussilla.

Kierrätyskilpailussa muovipullosta ja sanomalehdestä valmistettuun säästöpossuun ei laiteta aikaa.
Cordobiakaan sinne tuskin tulee montaa tipahtamaan, sillä kuka tietää onko niitä kuukauden päästä käyttämässä. 

Kiire on täällä kaukainen muisto. Täällä, kuten Espanjassakin asuessani, kiireestä puhuminen aiheuttaa lähinnä sääliviä katseita.  Kiire kertoo oman tärkeyden sijaan siitä, että ajankäyttö on suunniteltu huonosti ja siitä että olet epäonnistunut ajassa soljumisessa.  Aika ei meinaan lopu mihinkään, paitsi kenties kuolemaan. Eikä täällä missään nimessä ”vietetä laatuaikaa”, hyvänen aika sentään!

Suomesta katsottuna tämä saattaa kuulostaa hyvinkin tehottomalta, laiskalta (perisynti, perisynti!). Mutta ei, kaikki kyllä hoituu lopulta, ehkä jopa tehokkaammin (koska se vasta tavoite onkin!). Multiaktiivinen aikakäsitys vain poikkeaa lineaarisesta, kaikki ei ole tarkalleen suunniteltua ja ennustettavissa. Lisäksi luovuus ja ajattelu suorastaan vaativat erilaista aikaa ja kiireettömyyttä.

Anoppi laittoi jossain vaiheessa (ehkä huhtikuussa, kuka näistä kirjaa pitää) sähköpostiin pätkän kirjasta Einsteinin unet, joka sopii Nicaraguaan yhtä hyvin kuin pavut riisin pariksi gallo pintoon (tai Suomessa sinappi nakin päälle).

”Oletetaan, että aika ei ole määrää vaan laatua, kuin yön läpikuultava hämy puiden yläpuolella juuri kuin nouseva kuu koskettaa puiden latvoja. Aika on olemassa, mutta sitä ei voi mitata. ....

.......

Maailmassa, jossa aikaa ei voi mitata, ei ole kelloja, päivyreitä, sovittuja tapaamisaikoja. Tapahtumat seuraavat toisiaan, eivät aikaa. Talon rakentaminen aloitetaan, kun kivet ja puutavara tuodaan rakennustontille. Kivilouhimo toimittaa kiviä, kun louhija tarvitsee rahaa. Asianajaja lähtee kotoa hoitamaan juttua, kun hänen tyttärensä laskee leikkiä hänen kaljuuntumisestaan. Koulunkäynti Bernin lukiossa päättyy, kun koululainen on selviytynyt kokeistaan. Junat lähtevät Bahnhofplatzin asemalta, kun vaunut ovat täynnä matkustajia…"

Kas, ulkona hämärtää jo hieman. Taitaa olla kohta ilta. Itse asiassa en enää edes tiedä, paljonko kello tarkalleen on.

Alas ja ylös

Viimeisen kahden viikon aikana:

Oli niitä päiviä, jolloin töiden jälkeen en jaksanut tehdä mitään muuta kuin möllöillä kotona ja tuijotella televisiosta amerikkalaisten dubattujen sarjojen ja telenoveloiden virtaa. Espanjaksi kommunikoiminen takkuili, yöllä en saanut nukuttua, kaikki ruoka oksetti ja perhettä ja ystäviä oli kauhea ikävä. Ei ollut mitään tekemistä, eikä lopulta mitään olisi voinutkaan tehdä, sillä parasiitteihin syöty antibiootti vei kaikki voimat ja sai oksentamaan. Dengue-hyttysiä tuntui taas tulevan ikkunoista ja ovista, ihoni ärsyyntyi hyttysmyrkystä. Koti oli noin 10 000 kilometrin päässä linnuntietä ja mintunvihreät seinät kaatuivat päälleni.

Koti siellä jossain, vuorten ja valtamerten takana.

Matkalla valvomaan ympäristökurssien toteutumista

Herkullisia enchilladoseja ja naurua kielikoulun tiistaiaktiviteetissa

Sitten tuli taas niitä päiviä, jolloin huono olo meni pois, sain nukuttua yöllä ja illat täyttyivät ystävien näkemisestä, uusista tuttavuuksista ja naurusta. Espanja soljui taas mukavasti, joitain ruokaakin sain alas. Juttelin Skypessä ystävien ja perheen kanssa. Pihan hassut mini-pulut viihdyttivät, ja taivaalla muodostui mitä mielikuvituksellisempia mustia pilviä kiitos Karibian meren hurrikaanien. Kollegoiden synttärilounaalla syötiin jälleen sunnuntaisoppaa ja kestokakkua, juotiin pinkkiä pitahaya-mehua ja törkeän hyvää kahvia. Töissä innostuin ympäristökurssien seurannasta ja sain vaikka mitä ideoita kurssin arviointiin ja kehittämiseen. Oli taas sellainen olo, että viihtyy ja on kotonaan juuri tässä ja nyt.

Ryhmätyön purkua El Tamborin koulussa: mitä ympäristöongelmia
minun kotonani, koulussani, korttelissani ja Matagalpassa on?

Pulpetteja

Kertausluokkalaisten ympäristölupauksia: "istutan puun
koulun pihalle, enkä polta roskia"

Aikalailla tasan kaksi kuukautta töitä ja Nicaraguaa jäljellä. Huomenna kohti Granadaa tutustumaan uuteen kaupunkiin, koiraan, kanaan ja kukkoon.