Lähdin Matagalpasta lähes
kuukausi sitten. Paketoin työtehtävät, hyvästelin ystäväni ja läheiseksi
tulleen nica-perheeni. Pakkasin rinkkaan läjän kahvia, pullon rommia ja
riippumaton. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta liikoja. Lentokoneesta
katselin loittonevia räikeän vihreitä kukkuloita, kultaista aamuaurinkoa ja
Managuan epämääräistä ja olematonta kaupunkikaavaa. En heittänyt hyvästejä,
vaan toivon palaavani.
Suomeen palattuani olen
ahtanut elimistöni täyteen ruisleipää, salmiakkia, jogurttia, lohta ja muita
herkkuja. Nähnyt perhettä ja ystäviä. Ihmetellyt hiljaisuutta, lipsunut
lineaariseen aikakäsitykseen ja lopettanut lähes kokonaan vastaantuleville
hymyilyn. Jättänyt karkkipussin keittiönpöydälle ja rynnännyt viiden minuutin kuluttua
paniikissa paikalle: ei, ei ainuttakaan muurahaista tai muuta ötökkää
ryöstämässä karkkejani. Tuntenut lämpimässä suihkussa olevani luksuskylpylässä.
Palellut ja kaivannut aurinkoa. Huomannut, että mukavuusalueeni ei ole
paikkasidonnainen. Pohtinut kodin käsitettä.
Joka kerta kun olen
repäissyt itseni irti kuin laastarin ja juurruttanut itseni uudelleen toiseen
paikkaan, toiselle puolelle palloa, on kodista tullut minulla enemmän
sosiaalinen kuin fyysinen käsite. Kotini on siellä, missä rakkaani ovat:
Helsingissä, Barcelonassa, New Yorkissa ja Matagalpassa. Nicaraguasta tuli siis
puolessa vuodessa kotini: se kohteli minua hyvin, kuori minut kuin sipulin,
opetti kädestä pitäen tuijottamaan seiniin ja olemaan onnellinen pelkästä
olemassaolosta.
Jossain vaiheessa
kirjoitin, etten saa Nicaraguasta oikein otetta - että maa lipsuu. Näin
myöhemmin katsottuna Nicaragua vain odotti, että rauhoittuisin ja lopettaisin
maan perimmäisen olemuksen kaivamisen. Istui ja odotti. Odotti, että istuisin
viereen. Lopulta istuuduttuani otti kädestä kiinni ja kertoi tarinaansa. Kuiskutteli hiljaa korvaan tai räkätti kovaan ääneen, välillä
vieritti pari kyyneltäkin poskea pitkin.
Muistan kuinka aluksi
kaikki se aika, jota minulla oli kiireisten ja hektisten kalenteri nokassa
elettyjen vuosien jälkeen käsillä, ahdisti. Mutta lopulta tämä aika mahdollisti
hitaan, vaivihkaisen oppimisen, ymmärtämisen, kuuntelun, reflektion ja
havainnoinnin. Oikeastaan lopulta täysin huomaamatta. Aika muuttui jostain,
mitä kulutetaan suhteelliseksi suuntaa antavaksi käsitteeksi. Juuri niissä hiljaisissa hetkissä majaili
oivallus. Ensin lievä turhautuminen siitä, että suunnitelmat peruuntuivat.
Levotonta seikkailua ajanvietteiden parissa, kunnes lopulta huomaan makaavani
sängyllä tuijotellen kattoa. Oivaltavani. Ajatukset niputtautuivat erilaisiksi
kokonaisuuksiksi. Yhtäkkiä megakäsitteet, kuten onnellisuus, eivät tuntuneet
mahdottomilta ja mysteerisiltä, vaan läsnä olevilta ja helpoilta.
Nicaragua opetti kädestä
pitäen myös raadollisempia puolia maailmasta. Sitä, miten köyhyys ja
yhteiskunnan tukiverkkojen puute nakertaa aikalailla kaikkea demokratiasta
sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Sitä, miten monimutkainen asia köyhyys on ja
miten se linkittyy kaikkiin elämän ja yhteiskunnan osa-alueisiin. Sitä, miten
ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat käsin kosketeltavissa Nicaraguassa ja miten
ne vielä lisäksi kietoutuvat köyhyyteen muodostaen siitä yhä kimurantimman
otuksen. Ymmärsin, että on täysin eri asia ymmärtää jokin asia käsitteellisesti
ja teoreettisesti kuin nähdä ja kokea se käytännössä.
Kiitos siis Nicaragualle:
vihreille vuorille, viileälle tuulelle illalla, kahville, rankkasateille, kirkuville
papukaijoille, gallo pintolle, tarinoille, hymyille, nicaragualaisille,
rakkailleni. Kiitos teille blogini lukijoille kun olette seuranneet matkassani tämän puoli vuotta.