Vamonos!

Yksi etvo-vapaaehtoinen, 13,5 kiloa painava  ja 70 litrainen rinkka sisältäen puoli elämää tai ainakin puolelle vuodelle enemmän ja vähemmän tarpeellista materiaa (kuten juustohöylä), pari nyssäkkää ja yksi puoliso ovat saapuneet vihdoin päämääräänsä: Matagalpan vuoristokaupunkiin Nicaraguaan.

Taustalla on pitkä lähdön odotus (joka tuli kuitenkin liian aikaisin), monta täytettyä lomaketta,  pari koulutusta, monta ruksittua kohtaa tehtävää-listalta ja lähes 70 tuntia istumista erinäisissä kulkuneuvoissa. Emme siis suunnanneet suoraan Matagalpaan Helsingistä, vaan lensimme Lontoon ja Bostonin kautta ukkosmyrskyjen ja tornadojen yli Guatemalaan, josta saavuimme Hondurasin kautta lopulta viime sunnuntaina Matagalpaan. Matkasta saatte lukea erillisestä kirjoituksesta, työt ensiksi.

Pitkän aikaa kytenyt haave vapaaehtoisuudesta latinalaisessa amerikassa konkretisoitui tiistaina aamulla astellessani Movimiento Comunal Nicaragüense -kansalaisjärjestön ovesta sisään. Ensimmäisenä vapaaehtoisen haasteena oli ensin löytää se ovi: Matagalpassa ei meinaan harrasteta lainkaan osoitteita, ainakaan itselle tututussa muodossa (esim. tien nimi ja talon numero). Osoite ilmoitetaan muodossa ”pankilta kolme korttelia itään, josta puoli korttelia pohjoiseen”, jos näinkään selkeästi. Tämä aiheuttaa hieman haasteita aluksi, kun ei tiedä, missä nämä maamerkit sijaitsevat, joiden mukaan tulisi suunnistaa.

Työskentelen siis puoli vuotta, huhtikuulta lokakuun puoliväliin, Movimiento Comunal Nicaragüense -nimisessä kansalaisjärjestössä, Oulu-Matagalpa-ystävyysseuran ja ulkoministeriön rahoittamassa Ympäristöämme suojelevat nuoret -kehitysyhteistyöhankkeessa (Jóvenes Protegiendo Nuestro Medio Ambiente). Lisäksi työskentelen myös pari päivää kuukaudessa Las Hormiguitas -lastenkeskuksessa, jonka kanssa Oulu-Matagalpa-seuralla on kummilapsihanke. Lisäksi osallistun myös laajemmin Movimiento Comunalin toimintaan, mm. naisryhmien kokousten järjestämiseen ja seksuaali- ja terveyskasvatusohjelmaan.

Motiiveina omalla kohdalla lähtöön vapaaehtoistyöntekijäksi oli perinteisen maailmanparannusinnon lisäksi muun muassa halu kehittää omaa ammatillista osaamista, tehdä ja nähdä kehitysyhteistyötä käytännössä, halu hypätä vielä oman elämäni oravanpyörästä hetkeksi, kokea ja nähdä, ylipäätään kiinnostus maailmaa ja sen eri kulttuureita kohtaan ja lisäksi testaaminen, miten espanjalla pärjää työkielenä. Täällä ei meinaan muita kieliä puhuta, ei sitten millään.

Tervetuloa puolen vuoden virtuaalimatkalle mukavuusalueen ulkopuolelle, kommentit ovat erittäin tervetulleita!