Rantaelämää ja töitä

Mennyt viikonloppu vierähti Tyynenmeren mahtiaaltoja ihaillessa Las Peñitasin kalastajakylässä Nicaraguan länsirannikolla. Olisin voinut helposti unohtua sinne pidemmäksikin aikaan leikkimään rantakoirien kanssa, keräämään simpukoita rantahiekasta, ihmettelemään suuria aaltoja ja pelottavia merivirtoja, pällistelemään värikkäitä rapuja mangrove-metsän siimeksessä ja muita hassuja otuksia. Lisäksi rannikko oli muutenkin kuin toisesta maailmasta: tasaista, kuumaa ja kosteaa. Matkalla täyteen ahdetun vanhan amerikkalaisen koulubussin ikkunoista näkyi savua tupruttelevia tulivuoria ja raikkaan vihreäksi muuttuneita tasankoja. Kaunis tämä maa.

Las Peñitas, lähes autiot rannat ja Tyynenmeren tyrskyt

Nämä kaverukset meinasin napata kotiin mukaan

Kurkikaveri mangrovessa

Ravut puussa

Simpukankuoria ja merta, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee...

Uusi liskovauvaystävä ja punanaamainen etvo

Leónin bussiasemalla leikkimässä saunaa

Jottei vallan unohtuisi, mitä tulin tänne tekemään, ajattelin valottaa teille myös hieman lisätietoja Movimiento Comunal Nicaragüense -kansalaisjärjestöstä (MCN), jossa työskentelen. MCN on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton järjestö, joka pyrkii puolustamaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia sekä aktivoimaan ihmisiä ratkaisemaan omien asuinalueidensa ongelmia. Järjestö on valtakunnallinen ja sen toimialaan Matagalpassa ovat kuuluneet mm. terveydenhuollon hankkeet, lasten tukiopetuksen järjestäminen, oikeusapuneuvonta, ympäristöasiat, kunnallistekniikan kehittäminen ja asuntojen rakentaminen hirmumyrskyssä kotinsa menettäneille. Tällä hetkellä oman ajoittain ontuvan empiirisen havainnointini perusteella järjestössä on meneillään mm. naisten ja nuorten ryhmiä ja seksuaali- ja terveyskasvatusta. Lopulta vain pieni osa järjestön toiminnasta on hankemuotoista.  Järjestön kantavana toiminta-ajatuksena on auttaa ihmisiä auttamaan itse itseään ja aktivoida heitä tiedostaviksi ja aktiivisiksi kansalaisiksi muun muassa lisäämällä tietoa ja luomalla verkostoja.

Movimiento Comunal Nicaragüensen toimistotalo

Toimistolla pyörii sen verran sekalainen porukka ihmisiä, että on välillä hieman vaikeaa hahmottaa, ketkä ovat vakiokalustoa. Hieman yli kymmenen ihmistä olen saanut ynnättyä toimistolla työskentelevien määräksi. Hanketyöskentely on melko erillään toimiston omista rutiineista ja sinällään harvoin tuleekin työskenneltyä muiden kuin pomoni Janettin kanssa.  Lisäksi toiminta on suurimmalta osin suoraan kentällä eikä maailmaa parannetakaan toimistosta käsin, vaan maaseudulla, kylissä, kouluissa ja kaupunginosissa - siellä missä ihmiset ovat.

Iltapäivisin toimistolla pyörii myös lauma kiljuvia lapsia taekwondo-harjoituksissaan, mikä on mitä riemastuttavinta pällisteltävää: sinne tänne sinkoilevia lapsia, jotka huitovat ilmaa ja välillä myös toisiaan. MCN vuokraa tilojaan taekwondolaisten lisäksi myös ainakin teatteriryhmälle, lastenpsykologille ja kukkakaupalle, joten vilskettä riittää. Tänään metsästettiin esimerkiksi aamupäivällä kuollutta rottaa porukalla - tylsää ja hiljaista päivää ei ole vielä ollut.

Taekwondo-harjoitukset käynnissä

Tällä viikolla töissä on luvassa vielä muun muassa kierrätysroskiksen tarvikkeiden hankkimista ja valmistamista (jälleen sosiologin ydinaluetta), ”informaatiojulisteen” eli muralen teko (askartelua!) ensi viikonlopun Rio San Juanin ympäristöjuhlaa/foorumia varten, piirustuskilpailun viimeisten koulupalkintotilaisuuksien hoitamista,  ensi viikon piirustuskilpailun finaalin palkitsemistilaisuuden valmisteluja, ensi viikon ympäristöpäivän tiimoilta kokoustamista kunnan ympäristötoimijoiden kanssa, uutisen kirjoittamista ja muutamia hankehallintoon liittyviä asioita. Haipakkaa siis tulee olemaan ja viikonloppu vierähtää mystisellä etelän rajajoella töitä tehden. Tosin vielä hieman epäilyttää, miten sinne pääsemme, sillä a.) Rio San Juan on kai noin 8 tunnin matkan päässä b.) bussia ei ole vielä varattu c.) majoitusta ei ole varattu d.) Rio San Juaniin tulee noin 20 000 ihmistä ympäri Nicaraguaa. Aikaisempi Hanne olisi kaikessa järjestelmällisyydessään jo hieman stressaamassa, mutta lattari-Hanne on odottavalla mielellä - eiköhän asiat jotenkin lutviinnu.

Pieniä muurahaisia ja liikkuva koulu

Blogissa on kirjoiteltu jo säästäkin, mutta työjutut ovat jääneet vähäisemmälle. Joten viikonlopun kunniaksi työjuttuja, olkaas hyvät! Lupaan kautta kiven ja kannon ryhdistäytyä myös blogin päivittämisessä, kirjoitusaiheitakin on kertynyt jo niin paljon, että tuskin ehdin kaikesta kirjoittaa ennen täältä lähtöä.

Työskentelen vapaaehtoisena lähinnä Movimiento Comunal Nicaragüensen (MCN) ympäristökasvatushankkeessa, mutta parina päivänä kuukaudessa työskentelen myös Guanucan kaupunginosassa Las Hormiguitas lastenkeskuksessa (joka on myös osa MCN:n toimintaa).  Oulu-Matagalpa-seura tukee seuran toimintaa kummilapsiohjelman kautta.

Seuran sivuilla on työn taustaa ja tarkoitusta esitelty vallan oivallisesti, joten copy-pastea, ollos hyvät:

Las Hormiguitas on espanjaa ja tarkoittaa pieniä muurahaisia. Juuri sellaisia ovat tukemamme kaduilla työskentelevät lapset. Jo parin kymmenen vuoden ajan nicaragualainen Las Hormiguitas -lastenkeskus on auttanut pieniä työläisiä ja ohjannut heitä koulutuksen pariin. Oulu-Matagalpa-ystävyysseura on tukenut lastenkeskusta kaikki nämä vuodet.

Kadulla työskentelevät lapset eivät usein voi käydä koulua säännöllisesti ja täysipainoisesti. He joutuvat tekemään töitä pienestä pitäen osallistuakseen perheensä toimeentulon hankkimiseen. Nuorimpienkin päivät saattavat venyä pitkiksi, kun töitä tehdään kukonlaulusta iltamyöhään. Suurin osa työskentelee kaduilla kiillottaen kenkiä, juoksupoikina sekä kaupitellen syötävää, juotavaa tai tavaroita. Osa auttaa vanhempiaan näiden työssä tai hoitaa sisaruksiaan.

Nicaraguassa koulunkäynti on periaatteessa ilmaista ja pakollista, mutta käytännössä isolla osalla lapsista ei ole siihen mahdollisuutta. Esteeksi koulunkäynnille saattavat muodostua kallis koulupuku, vihkojen ja kynien puute tai paljaat varpaat, joiden suojaksi vanhemmilla ei ole varaa ostaa kenkiä. Lisäksi useat koulut perivät edelleen lainvastaisia lukukausi- tai kirjoittautumismaksuja.

Koulutuksen puute tarkoittaa menetettyä tulevaisuutta. Ilman luku- ja kirjoitustaitoa lasten ja nuorten on vaikea tavoitella parempaa huomista. Ilman koulutusta köyhyys periytyy, ja heidänkin lapsensa kulkevat Matagalpan katuja kengänkiillotuspenkki olallaan tai arpanippu kädessään.

Las Hormiguitas

Lastenkeskuksessa on rekisteröityneenä yli sata lasta, jotka saavat apua koulunkäyntiin, tukiopetusta ja psykososiaalista tukea. Lisäksi keskus tarjoaa arvokkaan paikan lapsille olla lapsi, leikkiä ja kasvaa turvallisessa ympäristössä. Lastenkeskuksessa työskentelee kaksi opettajaa ja yksi psykologi ja vaihteleva määrä vapaaehtoisia. Lisäksi lapset voivat lainata kirjoja keskuksen kirjastosta.  Toistaiseksi suurimman vaikutuksen keskuksen toiminnassa minuun on tehnyt sen henkilökunnan motivoituneisuus ja se, miten hyvin lapset viihtyvät keskuksessa: siellä on totisesti lämmin ja kannustava ilmapiiri. Lisää keskuksen toiminnasta voi lukea Oulu-Matagalpa-seuran kotisivuilta.

Lisäksi keskuksella on belgialaisen kansalaisjärjestön rahoittama liikkuva koulu (la Escuela Móvil), jonka tarkoituksena on tavoittaa kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat lapsityöläiset. Lapset työskentelevät mm. katumyyjinä, kengänkiillottajana ja Matagalpan kaatopaikalla hoitamassa näppärästi kierrätyksen: keräämässä roskamassan seasta itselleen ruokaa, vaatteita ja kaikkea mahdollista myytäväksi kelpaavaa. Nämä lapset eivät välttämättä käy lainkaan koulua ja osa lapsista asuu kadulla. Näiden lapsien kanssa tuli vietettyä tällä viikolla tiistai-aamu ja torstai-iltapäivä liikkuvan koulun matkassa.

Tiistai-aamu alkoi koulun pakkaamisella avolavan kyytiin. Koulu on pyörillä kulkeva iso painava ”laatikko”, josta aukeaa liitutauluja, joihin on kiinnitetty erilaisia pelejä, jotka innostavat lukemaan ja laskemaan. Koulu saatiin rutiinilla heivattua lavalle, jonne allekirjoittaneen ja tutustumiskäynnille tulleen Johanneksen (kuvat ovat Johanneksen ottamia) lisäksi pakkaantui kolme muuta vapaaehtoista ja kuutisen lastenkeskuksen vanhempaa lasta, jotka vastapalvelukseksi saamastaan tuesta opettavat vielä heikoimmassa asemassa olevia lapsia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan.

Auto kiemurteli kaupungin läpi kapealle hiekkatielle, joka johti kaupungin kaatopaikalle. Päivä oli harmaa, joka vain lisäsi sitä maailmanlopun vaikutelmaa, joka iskeytyi verkkokalvoille saavuttuamme perille: tasainen massa roskia, savua, lehmiä, valtavasti sysimustia korppikotkia, koiria ja aikuisia ja lapsia tonkimassa roskien seasta jotain, jonka voisi myydä eteenpäin tai syödä. Ympärillä kohosi Matagalpan tuttu ja turvallinen vuoristomaisema, mutta todellisuus tuntui joltain aivan muulta. Kyllä siinä oli suomalaisella kermaperseellä kyynelissä nieleskelemistä.

Korppikotkat, koirat, lehmät, aikuiset ja lapset hoitamassa kierrätystä Matagalpan kaatopaikalla

Koulu saatiin purettua alas ja lähdimme hakemaan lapsia koulutielle. Osa lapsista ei pystynyt tulemaan, sillä he eivät voineet jättää työskentelyä hetkeksikään, osa juoksi koulun luokse innoissaan heti sen nähtyään.  Muutamaa ujompaa piti hieman houkutella erikseen. Pian koulun ympärille olikin jo kasaantunut iso joukko lapsia noin kuudesta ikävuodesta kuuteentoista ja meininki oli kuin missä tahansa koululuokassa konsanaan. Muutama äiti ja lapsi tulivat hakemaan puhdasta vettä, jota olimme myös tuoneet mukanamme saavillisen.

Tämä tyttö ei ehtinyt kouluun työnteolta

Liikkuva koulu

Koulutunnit käynnissä

Tällä kertaa askarreltiin myös tuulimyllyjä

Välillä piti juosta takaisin töihin kun uusi roskakuorma saapui

Tuuliviiri valmiina, äidinkielen vuoro

Matikkapelejä

"Hyvä, ihan oikein! Mites toi seuraava: jos sulla on 5 ja lisäät siihen 0, niin paljonko sulla on?"

Torstaina liikuimme koulun kanssa Matagalpan reunalta löytyvälle Sabadellin asuinalueelle. Siellä suurin osa lapsista käy töiden lisäksi myös koulussa. Liikkuva koulu keskittyykin opetuksen lisäksi myös lasten terveen itsetunnon tukemiseen. Tarjolla on muun muassa luovaa terapiaa, tietoa lasten oikeuksista ja seksuaali- ja terveyskasvatusta. Sabadellissa askartelimme äitienpäiväksi sydänkortteja ja leikimme "mama dice" -leikkiä.


Liikkuvan koulun työ on aivan uskomattoman tärkeää ja tulin erittäin vakuuttuneeksi sen toiminnasta. Samalla myös turhautuneeksi, sillä aikaisempien viikoittaisten käyntien sijaan liikkuva koulu voi bensarahojen puutteen vuoksi jalkautua lasten pariin enää vain joka toinen viikko. Kaatopaikan lapset saavat siis opetusta enää kahtena aamupäivänä kuukaudessa viikoittaisen käynnin sijaan. Bensarahojen puutteen vuoksi siis (henkilökunta ja koulu olisivat käytössä). Täällä summa on suuri, mutta Suomessa tuskin. - sääli siis, että opetuksen jalkautuminen jää niinkin pienestä asiasta kiinni.

Koulu koottuna ja palaamassa Las Hormiguitasiin

Ensi viikko tuo tullessaan hieman erilaisia työtehtäviä. Olemme järjestäneet ympäristökasvatushankkeeseen osallistuvissa kuudessa koulussa piirustuskilpailun, johon osallistuu yli 800 lasta. Aiheena on kierrätys. Ensi viikolla on luvassa tuomarointi kouluissa: jokaisesta luokasta valitaan kaksi voittajaa. Loppuviikosta silmissä viliseekin varmasti piirustuksia roskapöntöistä nukkumaan mennessäkin.

Hasta la próxima!

Sadetta ja maagista realismia

Matagalpan ympärillä on jo pari viikkoa pyörinyt lupaavan näköisiä sadepilviä, mutta sade ei vain ole tullut. Päivät ovat olleet kuumia ja tukalia, odottavia. Tänään kuitenkin iltapäivällä joku avasi vihdoin vesihanat ja kadut täyttyivät vedestä. Ehkä talvikin tulee hiljalleen. Täällä on kaikki melkolailla päinvastoin vuodenaikojen kannalta: kesä kuuma ja kuiva kun Suomessa on talvi, ja sadekausi eli talvi kun Suomessa on kesä. Talvella on täällä vehreämpää, sillä monet puut pudottavat kuivuuden takia lehtensä kesällä.

En saa vielä tästä maasta oikein täysin selvää. Vaikka olenkin jo hissukseen tykästynyt. Samalla maa luisuu kaiken ymmärryksen tuolle puolen ja katsoo hieman vinosti irvaillen kun se toisaalta ottaa tiiviiseen otteeseen haluten kertoa kaiken heti ja kovaan ääneen. Ehkä en ole vielä oppinut kuuntelemaan oikein ja kysymään oikeita asioita. Mutta onneksi minulla on aikaa ottaa selvää - sitä kerrankin on riittävästi!

Jotain maagista tässä maassa on, maagista realismia. Olkoonkin, että Allende ja Márquez kirjoittivat toisaalla, on minulle tarinoissa ja tässä todellisuudessa jotain samaa: henkistä, mystistä ja tavoittamatonta, joka on samalla niin selvää ja läsnä. Kuumuutta, monitahoisia ja vahvoja perhesiteitä, sateen odotusta. Sade tuo raikkautta ilmaan ja vehreyttä, pyyhkiessään samalla teitä ja taloja paikoiltaan, saaden joen unohtamaan uomansa. En vielä oikein ymmärrä, millaiset sateet saavat tuon piskuisen vesinoron suuren joenuoman pohjalla tulvimaan yli äyräiden, mutta veikkaan, että tulen vielä näkemään.

Muuten ei mitään uutta Matagalpan sadepilven alla - ensimmäisestä tropiikkiflunssasta selviytyminen (totisesti mukavuusalueen ulkopuolella ilman sen kummempaa magiaa), superkuun ja gekkojen pällistelyä, määrittämättömiä vesikatkoja, vaputtomuutta, kukkulalle kiipeämistä, omituisten hedelmien syömistä, kuistinnurkalta löytyvän linnunpesän ihmettelyä, orastavaa sosiaalista elämää ja töitä. Tällä viikolla on myös luvassa matka pääkaupunkiin Managuaan hoitamaan viisumiasioita ja tutustumaan KEPA:n maatoimistoon ja Suomen suurlähetystöön.

Lupaavia sadepilviä

Melkolailla arkea siis, jos blogipostauksen aiheeksi valikoituu kaiken keskeltä sää.