Jakamisen ilosta

Kävimme viime viikonloppuna ystävieni kanssa Tipitapalla kuumissa lähteissä lillumassa ja kokeilemassa nicaragualaista versiota saunasta. Kovin mielenkiintoista oli nähdä, että höyrysaunan voi rakentaa tulivuoren lämmittämän kiehuvan veden päälle: vesihöyry nousee lattialautojen raoista ja lämmittää saunan kuumaksi. Mielenkiintoisia olivat myös ohjeet saunojille: ei saa olla yli 10 minuuttia, ei alle 16-vuotiaille, ei saa tehdä rivouksia saunassa… Vielä mielenkiintoisempaa oli kuitenkin jälleen kerran huomata, miten hyvälle mielelle ihminen tulee siitä kun jakaa omastaan ja miten tämä vastavuoroinen jakaminen luo tyhjästä sosiaalisen siteen aiemmin toisillensa täysin tuntemattomien ihmisten välille.

Palataan kuitenkin ensin 90-luvun alkuun ja pohjoishelsinkiläisen ala-asteen ensimmäisen luokan pulpetin ääreen. Istuimme neljän oppilaan pulpettiryhmissä ja opettaja jakoi jokaiselle oppilaalle pienen paperilapun. Yhdellä pulpettiryhmästä oli rasti lapussaan kun muilla oli tyhjä lappu. Minun lapustani löytyi rasti. Tämän jälkeen opettaja jakoi rastilapun saaneille lapsille karkit. Siinä sitten istuin ja ihmettelin. Muut kolme luokkatoveriani tuijottivat minua kateellisena. Itse vain istuin hölmistyneenä viinikumikarkki kädessäni, enkä oikein tiennyt mitä tehdä. Siispä vilkuilin ympärilleni (sama taktiikka oli jo osoittautunut onnistuneeksi ruotsinlaivan tanssikilpailussa edeltävänä kesänä, seurasin perässä isompien lasten muuveja ja tulin kolmanneksi voittaen hyljepehmolelun). Viereisessä pulpettiryhmässä rastilapun saanut lapsi mussutti tyytyväisenä karkkia muiden katsoessa kateellisena. Toisessa pulpettiryhmässä 7-vuotias luokkatoverini pilkkoi karkin neljään pieneen osaan ja jakoi osat muille ryhmäläisille. Itse päädyin jälkimmäiseen strategiaan ja tunsin tehneeni jotain oikein. Lopuksi opettajan johdolla kävimme läpi tuntemuksiamme. Toisessa ryhmässä oli tuntunut keljulta kun kaveri sai karkin ja vielä ilman mitään syytä, toisessa iloittiin siitä pienestä palasta karkkia, jopa sen karkin jakaja, vaikka saikin itse vähemmän.

Uskallan väittää, että tämä oppitunti oli yksi tärkeimpiä koulussa kokemiani. Ainakin se muistui mieleeni yli 20 vuotta myöhemmin istuskellessani toisella puolella maapalloa ravintolan pöydän ääressä. Naapuripöydän perheen isä oli meinaan ensitöikseen tullut tyrkkäämään tyttärensä pöytäämme opiskelemaan englantia. Tämän jälkeen meille tarjottiin eväskanaa, tortilloja, salaattia ja limua. Minä ja Nina kieltäydyimme suomalaisittain kohteliaasti ja tunsimme heti itsemme jotenkin hölmöiksi - teimme jotain väärin. Perheen isä poistui pettyneen näköisenä omaan pöytäänsä. Istuimme itseämme ruoskien manaten suomalaisia tapojamme, kunnes perheen tyttö tarjosi purukumia ja uudestaan limua. Voi sitä onnea räikeän punaista sokerilimua litkiessä. Minäkin muistin kassin pohjalta löytyvät keksit ja kävin tarjoamassa niitä perheelle. Kaikki oli taas hyvin. Lopuksi otettiin valokuvia ja vaihdettiin yhteystietoja. Nyt minulla on uusi 11-vuotias nicaragualainen ystävä. Voilá!

Uudet ystävät

Nicaragualaisen onnellisuuden ja yhteisöllisyyden takana onkin osittain mielestäni aito halu jakaa omasta ja tietoisuus siitä, ettei se ole pois keneltäkään. Ja tästä jakamisesta seuraava sosiaalisten siteiden syntyminen ja vahvistuminen. Täällä muutenkin kohdataan jotenkin rehellisemmin ja avoimemmin; kadulla hymyillään jopa tuntemattomille. Ajatella. Pitääkin kokeilla tätä räntäisessä lokakuisessa Helsingissä palatessani kotiin. Eli jos näette kaduilla jonkun hakemassa epätoivoisesti katsekontaktia suu virneessä, on tämä luultavasti minä. Ei tarvitse passittaa avohoitoon, voi vaikka hymyillä takaisin. Sekään ei ole pois keneltäkään.