Post scriptum

Lähdin Matagalpasta lähes kuukausi sitten. Paketoin työtehtävät, hyvästelin ystäväni ja läheiseksi tulleen nica-perheeni. Pakkasin rinkkaan läjän kahvia, pullon rommia ja riippumaton. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta liikoja. Lentokoneesta katselin loittonevia räikeän vihreitä kukkuloita, kultaista aamuaurinkoa ja Managuan epämääräistä ja olematonta kaupunkikaavaa. En heittänyt hyvästejä, vaan toivon palaavani.

Suomeen palattuani olen ahtanut elimistöni täyteen ruisleipää, salmiakkia, jogurttia, lohta ja muita herkkuja. Nähnyt perhettä ja ystäviä. Ihmetellyt hiljaisuutta, lipsunut lineaariseen aikakäsitykseen ja lopettanut lähes kokonaan vastaantuleville hymyilyn. Jättänyt karkkipussin keittiönpöydälle ja rynnännyt viiden minuutin kuluttua paniikissa paikalle: ei, ei ainuttakaan muurahaista tai muuta ötökkää ryöstämässä karkkejani. Tuntenut lämpimässä suihkussa olevani luksuskylpylässä. Palellut ja kaivannut aurinkoa. Huomannut, että mukavuusalueeni ei ole paikkasidonnainen. Pohtinut kodin käsitettä.

Joka kerta kun olen repäissyt itseni irti kuin laastarin ja juurruttanut itseni uudelleen toiseen paikkaan, toiselle puolelle palloa, on kodista tullut minulla enemmän sosiaalinen kuin fyysinen käsite. Kotini on siellä, missä rakkaani ovat: Helsingissä, Barcelonassa, New Yorkissa ja Matagalpassa. Nicaraguasta tuli siis puolessa vuodessa kotini: se kohteli minua hyvin, kuori minut kuin sipulin, opetti kädestä pitäen tuijottamaan seiniin ja olemaan onnellinen pelkästä olemassaolosta.

Jossain vaiheessa kirjoitin, etten saa Nicaraguasta oikein otetta - että maa lipsuu. Näin myöhemmin katsottuna Nicaragua vain odotti, että rauhoittuisin ja lopettaisin maan perimmäisen olemuksen kaivamisen. Istui ja odotti. Odotti, että istuisin viereen. Lopulta istuuduttuani otti kädestä kiinni ja kertoi tarinaansa. Kuiskutteli hiljaa korvaan tai räkätti kovaan ääneen, välillä vieritti pari kyyneltäkin poskea pitkin.

Muistan kuinka aluksi kaikki se aika, jota minulla oli kiireisten ja hektisten kalenteri nokassa elettyjen vuosien jälkeen käsillä, ahdisti. Mutta lopulta tämä aika mahdollisti hitaan, vaivihkaisen oppimisen, ymmärtämisen, kuuntelun, reflektion ja havainnoinnin. Oikeastaan lopulta täysin huomaamatta. Aika muuttui jostain, mitä kulutetaan suhteelliseksi suuntaa antavaksi käsitteeksi.  Juuri niissä hiljaisissa hetkissä majaili oivallus. Ensin lievä turhautuminen siitä, että suunnitelmat peruuntuivat. Levotonta seikkailua ajanvietteiden parissa, kunnes lopulta huomaan makaavani sängyllä tuijotellen kattoa. Oivaltavani. Ajatukset niputtautuivat erilaisiksi kokonaisuuksiksi. Yhtäkkiä megakäsitteet, kuten onnellisuus, eivät tuntuneet mahdottomilta ja mysteerisiltä, vaan läsnä olevilta ja helpoilta.

Nicaragua opetti kädestä pitäen myös raadollisempia puolia maailmasta. Sitä, miten köyhyys ja yhteiskunnan tukiverkkojen puute nakertaa aikalailla kaikkea demokratiasta sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Sitä, miten monimutkainen asia köyhyys on ja miten se linkittyy kaikkiin elämän ja yhteiskunnan osa-alueisiin. Sitä, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat käsin kosketeltavissa Nicaraguassa ja miten ne vielä lisäksi kietoutuvat köyhyyteen muodostaen siitä yhä kimurantimman otuksen. Ymmärsin, että on täysin eri asia ymmärtää jokin asia käsitteellisesti ja teoreettisesti kuin nähdä ja kokea se käytännössä.

Kiitos siis Nicaragualle: vihreille vuorille, viileälle tuulelle illalla, kahville, rankkasateille, kirkuville papukaijoille, gallo pintolle, tarinoille, hymyille, nicaragualaisille, rakkailleni. Kiitos teille blogini lukijoille kun olette seuranneet matkassani tämän puoli vuotta.

Gracias mi Nicaragua, Nicaragüita y hasta pronto!