Post scriptum

Lähdin Matagalpasta lähes kuukausi sitten. Paketoin työtehtävät, hyvästelin ystäväni ja läheiseksi tulleen nica-perheeni. Pakkasin rinkkaan läjän kahvia, pullon rommia ja riippumaton. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta liikoja. Lentokoneesta katselin loittonevia räikeän vihreitä kukkuloita, kultaista aamuaurinkoa ja Managuan epämääräistä ja olematonta kaupunkikaavaa. En heittänyt hyvästejä, vaan toivon palaavani.

Suomeen palattuani olen ahtanut elimistöni täyteen ruisleipää, salmiakkia, jogurttia, lohta ja muita herkkuja. Nähnyt perhettä ja ystäviä. Ihmetellyt hiljaisuutta, lipsunut lineaariseen aikakäsitykseen ja lopettanut lähes kokonaan vastaantuleville hymyilyn. Jättänyt karkkipussin keittiönpöydälle ja rynnännyt viiden minuutin kuluttua paniikissa paikalle: ei, ei ainuttakaan muurahaista tai muuta ötökkää ryöstämässä karkkejani. Tuntenut lämpimässä suihkussa olevani luksuskylpylässä. Palellut ja kaivannut aurinkoa. Huomannut, että mukavuusalueeni ei ole paikkasidonnainen. Pohtinut kodin käsitettä.

Joka kerta kun olen repäissyt itseni irti kuin laastarin ja juurruttanut itseni uudelleen toiseen paikkaan, toiselle puolelle palloa, on kodista tullut minulla enemmän sosiaalinen kuin fyysinen käsite. Kotini on siellä, missä rakkaani ovat: Helsingissä, Barcelonassa, New Yorkissa ja Matagalpassa. Nicaraguasta tuli siis puolessa vuodessa kotini: se kohteli minua hyvin, kuori minut kuin sipulin, opetti kädestä pitäen tuijottamaan seiniin ja olemaan onnellinen pelkästä olemassaolosta.

Jossain vaiheessa kirjoitin, etten saa Nicaraguasta oikein otetta - että maa lipsuu. Näin myöhemmin katsottuna Nicaragua vain odotti, että rauhoittuisin ja lopettaisin maan perimmäisen olemuksen kaivamisen. Istui ja odotti. Odotti, että istuisin viereen. Lopulta istuuduttuani otti kädestä kiinni ja kertoi tarinaansa. Kuiskutteli hiljaa korvaan tai räkätti kovaan ääneen, välillä vieritti pari kyyneltäkin poskea pitkin.

Muistan kuinka aluksi kaikki se aika, jota minulla oli kiireisten ja hektisten kalenteri nokassa elettyjen vuosien jälkeen käsillä, ahdisti. Mutta lopulta tämä aika mahdollisti hitaan, vaivihkaisen oppimisen, ymmärtämisen, kuuntelun, reflektion ja havainnoinnin. Oikeastaan lopulta täysin huomaamatta. Aika muuttui jostain, mitä kulutetaan suhteelliseksi suuntaa antavaksi käsitteeksi.  Juuri niissä hiljaisissa hetkissä majaili oivallus. Ensin lievä turhautuminen siitä, että suunnitelmat peruuntuivat. Levotonta seikkailua ajanvietteiden parissa, kunnes lopulta huomaan makaavani sängyllä tuijotellen kattoa. Oivaltavani. Ajatukset niputtautuivat erilaisiksi kokonaisuuksiksi. Yhtäkkiä megakäsitteet, kuten onnellisuus, eivät tuntuneet mahdottomilta ja mysteerisiltä, vaan läsnä olevilta ja helpoilta.

Nicaragua opetti kädestä pitäen myös raadollisempia puolia maailmasta. Sitä, miten köyhyys ja yhteiskunnan tukiverkkojen puute nakertaa aikalailla kaikkea demokratiasta sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Sitä, miten monimutkainen asia köyhyys on ja miten se linkittyy kaikkiin elämän ja yhteiskunnan osa-alueisiin. Sitä, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat käsin kosketeltavissa Nicaraguassa ja miten ne vielä lisäksi kietoutuvat köyhyyteen muodostaen siitä yhä kimurantimman otuksen. Ymmärsin, että on täysin eri asia ymmärtää jokin asia käsitteellisesti ja teoreettisesti kuin nähdä ja kokea se käytännössä.

Kiitos siis Nicaragualle: vihreille vuorille, viileälle tuulelle illalla, kahville, rankkasateille, kirkuville papukaijoille, gallo pintolle, tarinoille, hymyille, nicaragualaisille, rakkailleni. Kiitos teille blogini lukijoille kun olette seuranneet matkassani tämän puoli vuotta.

Gracias mi Nicaragua, Nicaragüita y hasta pronto!

Mistä tietää, että olet ollut tarpeeksi kauan Nicaraguassa?

• Kun syöt aivan onnessasi gallopintoa ties kuinka monetta iltaa putkeen ja huomaat salaa toivovasi, että sitä olisi tarjolla huomennakin. Et enää kaipaa mitä eksoottisimpia makuorgioita ja huomaat kavereidesi Facebook-omnomnom-päivitysten saavan olosi tuntemaan lähinnä vieraantuneeksi.
•  Kun katselet kadulla torakkaa ja huomaat sen oikeastaan olevan aika kaunis.
• Kun et enää herää aamuviiden rumpupataljoona-, ilotulitus-, riekkumiskulkueisiin.
•  Kun juot rommin ja oluen suolan ja limen kanssa.
• Kun olet jo aikoja sitten jättänyt s-kirjaimet puheesta pois ja ujuttelet joka väliin “dale pues”.
• Kun et enää lantraa sokerilla reilusti kyllästettyjä hedelmämehuja. On myös ihan normaalia juoda mehu pienestä muovipussista pillillä.
• Kun et kaipaa lusikkaa kermakakun syömiseen ja syöt sen ihan sujuvasti käsin. Sama pätee oikeastaan lähes kaikkeen ruokaan.
• Kun huomaat hoilaavasi suvereenisti ääneen toimistolla bachata-renkutuksia. Olkoonkin, ettet tiedä lainkaan sanoja.
• Kun voisit tuntitolkulla päivitellä kuumuutta tai sadetta.
• Kun et enää käy suihkussa pimeäntulon jälkeen.
• Kun henkilökohtainen tilasi on kaventunut nollaan senttimetriin ja kun mukavuusalueesi on laajentunut niin pitkälle, että käydessäsi kaatopaikan jengin kanssa väsytysvaltataistelua et tunne pelkoa vaan pohdit ovatko toiset farkkusi jo kuivuneet pesun jälkeen.
• Kun et muista laittaa turvavyötä autossa (siis mitä turvavyötä?) tai huristat onnellisena auton lavalla puulankun päällä puoliksi ulkona roikkuen. Seuraavassa videossa matkattiin avolavalla Sebacosta takaisin Matagalpaan.
  
  

• Kun ei oikeastaan haittaa, jos ei tule sähköä tai vettä. Kyllä sitä aika varmasti huomenna taas tulee.
• Kun ei haittaa, että muroissa on muurahaisia, ihan samalta ne maistuvat.
• Kun et töissä sovi ikinä tapaamista etukäteen vaan pöllähdät paikalle ja toivot löytäväsi tavoittelemasi ihmisen.
  
  
  

  

  Matagalpan katuja

  
  
• Kun juokset kännykkäoperaattorin tarjousten perässä ja taktikoit, milloin lataat puheaikaa.
• Kun et hermostu laatikostossasi rellestävistä hiiristä vaan annat niille lempinimet.
• Kun et hermostu, vaikka kimppataksi veisikin muut asiakkaat ensiksi aivan eri puolelle kaupunkia kuin jonne sinä olit menossa. Ajatus yksin taksissa matkustamisesta on kaukainen muisto, kauhean epäsosiaalista!
•  Kun matkustat mieluummin 60-luvun amerikkalaisen koulubussin kyydissä kuin modernimman version (niitä on tosin tarjolla yksi kaikista Managuaan menevistä busseista ja murto-osa kaikista Nicaraguan busseista): vaikka nahkapenkit ovat epämukavat ja hiostavat ja kovin kapeat, virtaa ilma ihanasti koko bussin läpi avoimista ikkunoista. Et myöskään ihmettele, jos matkaseurana on kaikkea mahdollista kanoista riisisäkkeihin.
  

  

  Rakkaudella huollettuja vanhoja amerikkalaisia koulubusseja

  
  
•  Kun ergonomia tuntuu kaukaiselta hifistelyltä. Ihan hyvin sitä voi änkeytyä kahden mamman väliin minimaalisen kokoiselle puupenkille - pääseepähän sentään istumaan.
• Kun odotat innolla bussiin sisälle nousevia kaupustelijoita ja tiedät paljonko rosquillas-pussista on hyvä pulittaa.
• Kun et enää hihittele kaupan hyllyiltä löytyville kolmen litran hiusgeelipurkeille vaan pohdit, että se on oikeastaan aika hyvä diili.
• Kun et kaipaa enää osoitteita. Osaat hyvin suunnistaa osoitteen ”Sateenkaariaukiolta puoli korttelia länteen, keltainen talo oikealla puolella (kotiosoitteeni)” tai ”Hielera-sillalta 70 kyynärtä etelään (ystäväni talo)” tai ”Marían talolta neljä ja puoli korttelia itään ja isolta puulta puoli korttelia pohjoiseen (olkoonkin, että María ei ole talossa asunut vuosiin ja että puukin kaatui myrskyssä pari vuotta sitten)” perusteella perille.
  
  
  

  

  Tästä puoli korttelia länteen on kotitaloni

  
  
• Kun tuntematon tulee juttelemaan kadulla, et pohdi, että mitäköhän tuo minusta haluaa, vaan nautit satunnaisesta juttuhetkestä. Luultavasti haluaa vain juttuseuraa. Kun katseesi kohtaa tuntemattoman kanssa, hymyilet, etkä siirrä katsettasi nopeasti muualle.
• Kun et enää ihmettele kännykkäoperaattorisi ruudulle viiden minuutin välein rävähtäviä mainoksia: voisit pienellä lisämaksulla saada kännykkääsi kaikkea mahdollista seksivinkeistä raamatun lainauksiin. Et myöskään kaiva kännykkää esiin saadessasi teksiviestin: 90 prosentissa tapauksista viesti on operaattorilta aka parhaalta ystävältäni Clarolta (ainakin yhteydenpitotiheyden mukaan mitattuna).
• Kun et enää ihmettele jokaista (siis jokaista) punamustaksi maalattua ja numerolla kaksi ryyditettyä kadunvarren liikennekylttiä, sillanpieltä, bussipysäkkiä, lyhtytolppaa, puunrunkoa ja pikkukiveä. Kakkonen on täällä totisesti ykkönen (presidentti Daniel Ortegan äänestysnumero vuoden 2011 vilpillisissä presidentin vaaleissa).
  

  

  Bongaa kuinka monta kakkosta ja punamustaksi
  maalattua sähkötolppaa/pikkukiveä löydät

  
  
•   Kun et enää hämmenny, jos joku huutaa kadulla kaverilleen (tai mikä jottei tuntemattomallekin) ”hei läski”, ”hei musta” tai ”hei valkoinen”. Loukkauksen sijaan ulkonäkö on vain näppärä attribuutti, jos nimi ei ole tiedossa.

Adios mi Nicaragua, Nicaragüita!

On siis aika suunnata nokka kohti kotia. Tätä kirjoittaessa olen jo repäissyt itseni irti Nicaraguasta kuin tiukasti ihoon juuttuneen laastarin ja lennän jossain Karibian meren yllä. Viimeiset Nicaraguan viikot menivät tiukasti töitä tehdessä: muun muassa raportteja kirjoittaessa, uutta ETVO:a Niinaa perehdyttäessä, puita istuttaessa, seminaareissa istuessa, Liikkuvan koulun kanssa matkatessa ja ympäristöaiheista tietokilpailua järjestäessä. Koska blogin nimi 1000 -tuntia on jo lähtökohtaisesti harhaanjohtava ja sen pitäisi olla lähempänä 5000 tuntia ihmettelyä ja opettelua, aion jatkaa tuntien kerryttämistä vielä Suomesta käsin ainakin yhden blogikirjoituksellisen verran - hasta luego siis!

Mujeres unidas jamás serán vencidas

Kysyin kolmelta nicaragualaiselta ystävältäni, mikä heidän mielestään Nicaraguassa mättää eniten tasa-arvon kannalta. Sain jokaiselta eri vastauksen: turvattomuus kadulla, seksuaalinen häirintä (kotona, koulussa, työpaikalla, kadulla...) ja katolinen kirkko.

Valinnanvaraa riittääkin, sillä Nicaraguassa naisilla ei mene eri mittareilla mitattuna kovinkaan hyvin. Tilastot näyttävät tylyjä lukuja: arviolta yli puolet naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa, neljännes raskauksista on teiniraskauksia. Machismo tappaa edelleen vuosittain aivan liikaa naisia. Kaduilla ei voi välttyä seksuaaliselta häirinnältä. Abortti on kaikissa tapauksissa laiton, vaikka kyseessä olisi raiskattu 10-vuotias tyttö. Naisen paikka on vielä useasti kotona nyrkin ja hellan välissä. Tällä kertaa tarjolla on onnellisuushehkutuksen vastapainoksi aimo annos maailmantuskaa ja satunnaisia havaintoja sukupuolten välisestä epätasa-arvosta vapaaehtoisen arkielämän keskeltä.

Nyrkin ja hellan välissä

Kesäkuussa osallistuin Movimiento Comunalin naisille järjestämään poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien työpajaan. Tilaisuuden aluksi kysyttiin, ovatko oikeudet naisille ja miehille samat. Harvinainen hiljaisuus laskeutui sisäpihalle. Lopulta muutamia vastauksia: ei, ei, kyllä, ei. Yksi naisista rohkeni sanomaan, että periaatteessa kai pitäisi olla, mutta kun käytännössä tämä ei ihan niin ole.

Ryhmätöitä tehdessä meidän ryhmämme sai pohdittavaksi tarinan, jossa maissiosuuskunnassa työskentelevä nainen olisi halunnut osallistua kylätoimikuntansa kokouksiin. Mutta. Vaikka mies oli työttömänä ja katsoi kotona televisiota kaiket päivät, naisen tuli pitää koti siistinä, pestä pyykit, tehdä ruokaa, huolehtia lapsista ja tuoda vielä maissi pöytään. Aikaa poliittiselle aktiivisuudelle ei jäänyt. Ryhmän naisilta kysyttiin, mitä vinkkejä he antaisivat tarinan naiselle. Ensimmäisenä annetun vinkin mukaan naisen pitäisi herätä aamulla aikaisemmin jotta hän ehtisi tehdä kotityöt aamuyöllä valmiiksi. Näin kuulemma vinkin antanut nainen itse tekee. Kyllä siinä taas oli länsimaisella suhteellisen tasa-arvoiseen yhteiskuntaan tottuneella feministillä kielessä pureskelemista. Lopulta hieman johdateltuna pohdittiin, että voisikohan lapsia laittamaan tekemään kotitöitä ja jopa hieman vinkata, että mieskin voisi osallistua. Miehelle voisi ainakin kertoa, miksi olisi tärkeää päästää nainen kotoa osallistumaan kokouksiin.

Machismo tappaa

Juttelin viime viikolla 18-vuotiaan nuoren naisen kanssa. Hän haaveili kosmetologin urasta ja siitä, että pääsisi muuttamaan pois kotoa. Koulunkäynti oli jäänyt kesken jo aikoja sitten erinäisistä syistä: äiti ei ollut antanut rahaa kuin bussilippuihin kaupunkiin, jossa koulu oli, eikä pelkällä oppimisen ilolla pystynyt ravitsemaan kehoa. Toisella yrityksellä koulunkäynti tyssäsi kenkien puuttumiseen. Veljet kyllä kuulemma saivat lounasrahat, eikä vaatteista ollut pulaa. Tyttö kävi Managuassa pyörähtämässä 16-vuotiaana paremman elämän ja palkan toivossa kotiapulaisena, mutta tytön pomon ahdisteltua tyttöä seksuaalisesti oli tämän palattava Matagalpaan takaisin kotiin, jossa häntä lähinnä pahoinpideltiin henkisesti. Tyttö ei myöskään saa cedulaa eli henkilökorttia, jolla voisi ehkä saada paremman työpaikan: kortin myöntäjät tietävät hänen kannattavan liberaalipuoluetta, joten muun muassa äänestysoikeuden ja matkustusluvan antavasta henkilökortista on turha haaveilla.

Rakkaudesta se hevonenkin potkii

Kesäkuussa Lucidia Mantillan kaupunginosassa 26-vuotias Carolina Vargas sai surmansa yli 20 puukoniskusta. Naiselle tuttu mies menetti hermonsa, sillä nainen ei ollut halunnut harrastaa seksiä tämän kanssa. Matagalpan kaduilla alkoi liikkua huhuja: nainen tykkäsi juoda olutta ja liikkui vähän hämärissä piireissä. Oma vika. Nicaraguassa on voimissaan vahva väkivallan kulttuuri: isä lyö äitiä ja lapsia, äiti lyö lapsia, lapset lyövät toisiaan, kaikki lyövät koiraa. Arviolta yli puolet naisista on elämässään kokenut fyysistä väkivaltaa. Liian monelle väkivalta on arkipäivää ja näistä aivan liian monelle väkivalta on edelleen merkki välittämisestä: rakkaudesta se hevonenkin potkii. Naisiin kohdistuva väkivalta ei suinkaan ole vähentynyt vaan on jatkuvassa kasvussa. 80-luvun lopussa päättynyt sisällissota vain vahvisti väkivallan kulttuuria ja perinteisiä sukupuolirooleja.

Kesäkuussa osoitettiin mieltä oikeustalon edessä: Carolina Vargasin
murhanneelle miehelle vaadittiin kunnollista tuomiota

"Oikeutta naisille, vankila murhaajille",
"Riittää jo väkivallan oikeuttaminen"

Murhatun 8-vuotias tyttö kävi myös jättämässä viestinsä oikeustalon
portinpieleen: "pyydän oikeutta äidilleni".

Väkivallan nujertamista ei lainkaan auta vallalla oleva rankaisemattomuuden kulttuuri: poliisi ja oikeuslaitos eivät jaksa innostua syyllisten tuomisesta oikeuden eteen. Hyviä veljiä myös suojellaan: Leónissa yliopistossa professori raiskasi oppilaansa, mutta edes poliisitutkintaa ei ole tarjolla; San Rafael del Nortessa taas gynekologi raiskasi potilaansa - paikallishallinto päätyi suojelemaan raiskaajaa. Matagalpan yhden koulun rehtori on häirinnyt seksuaalisesti oppilaitaan, mutta jatkaa edelleen pestissään. Näin pari pisaraa valtamerestä poimittuna. Nicaraguassa on kyllä pyritty tarttumaan aiheeseen luomalla kesäkuussa laki naisiin kohdistunutta väkivaltaa vastaan, mutta lain toimeenpanemiseen ei olla resurssoitu lainkaan. 

Kuoli ja synnytti jumalan tahdosta

Viime viikon perjantaina kävimme Matagalpan eri naisryhmien kanssa osoittamassa mieltä pääkaupungissa Managuassa abortin kriminalisointia vastaan. Kiersimme oikeustalon, terveysministeriön, viestintäministeriön, poliisin ja eduskunnan edessä huutamassa iskulauseita ja lukemassa kannanottoja. Abortti on Nicaraguassa ollut kielletty vuodesta 2006, kiitos vallassa olevan sandinistisen puolueen liittoutumisen katolisen kirkon kanssa äänien toivossa. Sinällään erikoista, sillä sandinistinen vallankumous sisälsi lupauksen tasa-arvosta enkä oikein keksi tylympää tapaa sylkeä päin naisväestön naamaa. Tämä populistinen, epädemokraattinen ja ihmisoikeuksia loukkaava päätös tappoi jo heti seuraavana vuonna 2007 arviolta 80 naista raskaudenajan komplikaatioihin - abortti olisi pelastanut näiden naisten hengen. Vuonna 2009 abortin teosta oikeuden edessä syytettyinä taas oli 96 naista. Erityisen tylyn tilanteesta tekee se, että myös terapeuttinen abortti on kielletty. Ei auta, vaikka raskaana olevan naisen henki olisi vaarassa tai raskaus olisi saanut alkunsa raiskauksesta. Ei vaikka kyseessä olisi 10-vuotias insesmin uhri. Rikkaimmilla naisilla on mahdollista matkustaa Costa Ricaan tai muihin naapurimaihin tekemään abortti, köyhimmillä mahdollisuutena on synnyttää tai riskeerata oma henki puoskareiden käsissä. Lääkärit eivät enää uskalla tehdä abortteja, sillä he voivat menettää toimilupansa ja tulla itsekin syytetyiksi.

Ei kirkon,
ei valtion,
vartaloni on minun.

Tämän viikon tiistain vietin UNAN:in (Universidad Nacional Autónoma de Nicaragua) seminaarissa, jossa käsiteltiin abortin kriminalisointia naisten oikeuksien näkökulmasta. Opin muun muassa, että vuonna 2011 terveysministeriön mukaan 1453 10-14-vuotiasta tyttöä raiskattiin Nicaraguassa. Opin myös, että joidenkin seminaariin osallistujien mielestä ihmisten ei pitäisi leikkiä jumalaa. 10-vuotias raiskattu raskaana oleva tyttö on selkeästi jumalan tahto, älkööt siihen ihmiset puuttuko! Katolisen kirkon lisäksi Nicaraguassa rellestävät myös evankeliset liikkeet: uskonto näkyy ja kuuluu kaikkialla koulubussien tarroista tervehtimiseen: "kuuluu hyvää, kiitos jumalan". Uskonto tuo nicaragualaisten elämään paljon hyvää, mutta seminaarissa puhunut nainen jaksoi muistuttaa, ettei minkään ryhmän uskonnon pitäisi vaikuttaa valtion lainsäädäntöön.

Abortin täyskieltoon tuo oman lisämausteensa käytännössä olematon seksuaali- ja terveyskasvatus. Kasvatus on täysin opettajasta kiinni, tähän ei ole varattu kouluissa resursseja ja pahimmassa tapauksessa ”kasvatus” on uskonnollista propagandaa, jossa kondomit manataan syvimpään helvettiin. Lisäksi Ortegan hallinto on kieltänyt kansalaisjärjestöjä järjestämästä seksuaali- ja terveyskasvatusta kouluissa. Luin keväällä myös Global.finlandin artikkelista, että jonkun yli-innokkaan piispan ansiosta Matagalpan apteekeista olisivat kondomit kadonneet. Kysyin tähän tarkennusta naisverkostoon kuuluvilta kavereiltani: kondomit tosiaan ovat kadonneet suurimman osan apteekeista hyllyiltä. Muutamista kaupoista näitä kuulemma vielä saa, mutta paljon kalliimmalla. Kondomien lisäksi jälkiehkäisypillerit ovat kuulemma kadonneet täysin. Kiitos piispa, kiitos.

Performanssi Managuassa eduskunnan edessä, performanssiin kuului myös
katolisen kirkon piispa, joka roikotti koulutyttöä leteistä.

Tästä päätellen ei liene yllättävää, että olen myös tavannut aivan liian monta nuorta naista, jotka ovat saaneet lapsensa alle 16-vuotiaina. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tämä useasti tarkoittaa sitä, että koulut jäävät kesken. Isät taas useasti häipyvät kuvioista alkumetreillä ennen lapsen syntymää ilman minkään sortin elatusvelvollisuutta. Siinähän sitten, teinityttö kasvattamassa lastaan tai lapsiaan yrittäen jostain riipiä elantonsa. Teiniraskaudet ja niihin johtavat syyt ovatkin mielestäni yksi pahimpia Nicaraguan epätasa-arvoa ylläpitäviä ja köyhdyttäviä rakenteita. Nuorilla tytöillä ja naisilla ei ole tietämystä ja koulutusta seksuaali- ja lisääntymisterveydestä, ehkäisyvälineet eivät ole saatavilla tai miehet eivät halua niitä käyttää tai joissain tapauksissa äitiys nähdään mahdollisuutena itsenäistyä ja tulla hyväksytyksi omassa yhteisössä. Kuitenkin valitettavasti itsenäistymismahdollisuudet ovat aikalailla hiljaiset kouluttamattomana lasten pyöriessä jaloissa. Julkisesta päivähoidosta tai sosiaalietuuksista ei täällä voi edes uneksia.

Ota valta käsiisi, jotta voimme valita

Jottei kirjoitus aivan täysin itkuvirreksi muuttuisi, on todettava, että positiivista Nicaraguassa ovat aktiiviset naisverkostot. Toki tässä vaiheessa on myös tunnustettava, että asun Nicaraguan feminismin mekassa. Täältä pohjoisen vuorilla feministinen aate hengittää voimakkaimmin ja vapaimmin. Kaikki paikalliset kaverini ovat aktiivisia naisverkostojen jäseniä. Matagalpan kaduilla feminismi näkyy joka paikassa: graffiteissa julistetaan, että machismo tappaa ja että vallankumouksen tulisi olla feministinen. Ravintolan vessan julisteessa printtiteksti kertoo, että oikeiston ja vasemmiston machismolla ei ole mitään väliä, machismoa kaikki tyynni. Julisteen mukaan myös jos nainen sanoo ei, tämä tarkoittaa ei. Erityisen suuret aplodit saavat upeat performanssit naisten oikeuksista. Esimerkiksi viime vuonna naisverkoston jäsenet kulkivat pillien ja punaisten korttien kanssa kaduilla ja jos miehet huutelivat naisille, vetivät naiset punaisen kortin esiin ja puhalsivat pilliin: ”Ulos pelistä seksuaalisen häirinnän vuoksi!”. Monesti naisten oikeuksien lisäksi ajetaan myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

"Olet kaunis puolustaessasi oikeuksiasi."

Paljon on siis vielä tehtävää Nicaraguassa tasa-arvon toteutumiseksi, etenkin kun suunta moneltakaan osalta ei ole lainkaan oikea. Kaikki tämä huolimatta siitä, että Nicaraguaa ei tällä hetkellä kuulemma johda oikeasti Ortega, vaan tämän puoliso Rosario Murillo. Kysyin työkavereiltani taannoin, että mikä valtakunnan ensimmäisen naisen rooli oikeastaan on. ”Presidenta”, kuului vastaus.

Taistelu jatkuu.

Riisiä, papuja ja 80-luvun Suomi-kuvaa

Minulta on useasti kysytty, mitä täällä syödään. Vastaus on melko helppo: useimmiten riisiä, papuja, juustoa ja maissitortilloita. Avokadoa, banaania, keittobanaania ja kanaa tai muuta lihaa. Kaikenmoisia hedelmiä (useasti raakana suolan, etikan ja chilin kera). Toki variaatioitakin on (enchilladoseja, patoja, keittoja, preparadoja, tostadoja…), mutta lähtökohtana on useasti pavun, riisin ja maissin pyhä kolminaisuus. Maissista saakin tehtyä vaikka minkä sortin ruokia ja se on niin tärkeä ruoka-aine, että sille on jopa monipäiväisiä festivaaleja. Elokuussa kävin viisillä eri maissifestivaaleilla. Maissista on tansseja, lauluja, näytelmiä ja runoja. Mausteita ei ruoassa kovinkaan paljon käytetä suolan lisäksi, ne mielletään useasti lääkkeiksi. Ruokajuomana juodaan erilaisia hedelmämehuja tolkuttomalla sokerimäärällä höystettynä. Ja kahvia.

Vähän kärsinyt kestokakku perheen 2-vuotiaan syntymäpäivillä.
Kakku säilyy tropiikin lämmössä pari viikkoa hyvänä.
Epäilyttävää.

Maissifestivaaleilla kruunattiin maissikuningatar.

Sunnuntaisoppaa ravintolassa. On myös nicaragualaisten krapularuoka.

Gallopinto, eli pavut ja riisit paistettuna yhdessä, on oikeastaan Nicaraguan kansallisruoka.
Lähes kaikkien lempiruoka, lähes pyhää. Aamiaiseksi, lounaaksi ja illalliseksi.

"Vigorón" aka banaaninlehdellä kaalisalaattia (curtido: pilkottua kaalia, tomaattia, sipulia ja chiliä marinoituna
etikassa ja suolassa), keitettyä maniokkia ja paistettua marinoitua possua (joko nahkaa tai lihaa).
Katuruoka syödään useasti muovipussista käsin.

Minulta myös kysytään useasti täällä, että mitä siellä kaukana Suomessa syödään. Vaikeampi kysymys. Olen huomannut taantuvani vastatessani vähintään lapsuuden 80-luvulle. No, aika paljon perunoita ja jotain kastiketta. Ja kalaa, ruisleipää, karjalanpaistia ja karjalanpiirakoita. Sitten vähän nolottaa. Mutta miten ihmeessä selittäisin nicaragualaiselle, että Suomessa syödään oikeastaan ihan mitä vaan. Sushia, salaatteja, thaimaalaista, intialaista, italialaista. Ja sitten vielä on miljoona erilaista ruokavaliota ja dieettiä. On karppaajaa, paleodieettiä, superfoodia, ketoosia, raakaruokaa…Että ruoka ei oikeastaan enää ole vain ravintoa vaan jotain ihan muuta.

En vain jotenkin pysty kertomaan kaikesta tästä: suoraan sanoen vähän nolottaa. Jatkan siis kalasta, ruisleivästä ja perunasta lätisemistä kun en oikein muutakaan kehtaa…Terkkuja maabrändiryhmälle, joudutte halutessanne vähän päivittämään täällä mielikuvia Suomesta dynaamisena kansainvälisenä luovana innovaatiokehtona. Tosin ei nicaragualaisten mielikuvat Suomesta taida ihan hirveästi kiinnostaa…