Aika ei ole rahaa

Olen huomannut soljahtaneeni erilaiseen aikakäsitykseen. Aikaan, joka vain on.

Suomessa kaikki aikaan liittyvät käsitteet ovat rinnasteisia rahaan: aikaa säästetään ja kulutetaan, mielellään mahdollisimman tehokkaasti. Aika on lineaarinen jatkumo mitattavia yksiköitä: sekunteja, minuutteja, tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosineljänneksiä ja vuosia. Kuluvia mittayksiköitä, jotka täytetään erilaisella puuhastelulla. Täällä aika on. Ja minä lilluskelen sen mukana. Aika on muuttunut suuntaa antavaksi käsitteeksi. Noin kahdeksaksi menen töihin, noin puoliltapäivin käyn lounaalla. Jos unohdun illalla tunniksi tuijottamaan seinää, en tunne että aikaa olisi mennyt hukkaan, tuhlattu. Aika on vain liikahtanut tunnilla eteenpäin (tai ei oikeastaan eteenpäin, sillä mihin nyt aika olisi menossa?). Aikaisemmat olemassaoloani määrittäneet minuuttiyksiköt ovat venähtäneet tuntiyksiköiksi. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä, onko kello kymmenen vai kaksi, vaan suuntaa antavasti navigoin ajan avulla aamupalasta illalliseen ja kokouksesta kouluvierailuun. Keskustelu kadulla kaverin kanssa on merkityksellisempää kuin kellon ilmoittama aika ja käsillä oleva hetki on tärkeämpi kuin aikaisemmin tehty sopimus tapaamisesta. Myöhästyminen taas ei haittaa, sillä tärkeintä on itse tapaaminen, ei se aika milloin tavataan. Aika on sidottu kalenterin ja kellon sijaan tapahtumiin ja ihmisiin. Ympäristökurssi ei ala kello 8.50 toisin kuin rehtori on minulle ilmoittanut. Kurssi alkaa kun televisio on kannettu kansliasta luokkahuoneeseen ja saatu viritettyä kiinni DVD-soittimeen. Maissijuhla ei ala kello 10.00 kuten on suunniteltu vaan kun viimeisenkin kylän osallistujat ovat saapuneet bussilla.

Kierrätyskilpailussa muovipullosta ja sanomalehdestä valmistettuun säästöpossuun ei laiteta aikaa.
Cordobiakaan sinne tuskin tulee montaa tipahtamaan, sillä kuka tietää onko niitä kuukauden päästä käyttämässä. 

Kiire on täällä kaukainen muisto. Täällä, kuten Espanjassakin asuessani, kiireestä puhuminen aiheuttaa lähinnä sääliviä katseita.  Kiire kertoo oman tärkeyden sijaan siitä, että ajankäyttö on suunniteltu huonosti ja siitä että olet epäonnistunut ajassa soljumisessa.  Aika ei meinaan lopu mihinkään, paitsi kenties kuolemaan. Eikä täällä missään nimessä ”vietetä laatuaikaa”, hyvänen aika sentään!

Suomesta katsottuna tämä saattaa kuulostaa hyvinkin tehottomalta, laiskalta (perisynti, perisynti!). Mutta ei, kaikki kyllä hoituu lopulta, ehkä jopa tehokkaammin (koska se vasta tavoite onkin!). Multiaktiivinen aikakäsitys vain poikkeaa lineaarisesta, kaikki ei ole tarkalleen suunniteltua ja ennustettavissa. Lisäksi luovuus ja ajattelu suorastaan vaativat erilaista aikaa ja kiireettömyyttä.

Anoppi laittoi jossain vaiheessa (ehkä huhtikuussa, kuka näistä kirjaa pitää) sähköpostiin pätkän kirjasta Einsteinin unet, joka sopii Nicaraguaan yhtä hyvin kuin pavut riisin pariksi gallo pintoon (tai Suomessa sinappi nakin päälle).

”Oletetaan, että aika ei ole määrää vaan laatua, kuin yön läpikuultava hämy puiden yläpuolella juuri kuin nouseva kuu koskettaa puiden latvoja. Aika on olemassa, mutta sitä ei voi mitata. ....

.......

Maailmassa, jossa aikaa ei voi mitata, ei ole kelloja, päivyreitä, sovittuja tapaamisaikoja. Tapahtumat seuraavat toisiaan, eivät aikaa. Talon rakentaminen aloitetaan, kun kivet ja puutavara tuodaan rakennustontille. Kivilouhimo toimittaa kiviä, kun louhija tarvitsee rahaa. Asianajaja lähtee kotoa hoitamaan juttua, kun hänen tyttärensä laskee leikkiä hänen kaljuuntumisestaan. Koulunkäynti Bernin lukiossa päättyy, kun koululainen on selviytynyt kokeistaan. Junat lähtevät Bahnhofplatzin asemalta, kun vaunut ovat täynnä matkustajia…"

Kas, ulkona hämärtää jo hieman. Taitaa olla kohta ilta. Itse asiassa en enää edes tiedä, paljonko kello tarkalleen on.