Onnellisena sipulina Nicaraguassa

Kaikessa nicaragualaisessa onnenhuumassani en voi väittää, etteikö täällä olisi ajoittain myös rankkaa asua. Nyt en tarkoita muroista löytyviä muurahaisia, vesi- ja sähkökatkoja, kuumuutta, huuteluita kaduilla. Niillä ei ole enää oikeastaan mitään väliä. Sen sijaan en pysty turtumaan päivittäin kohtaamaani köyhyyteen ja eriarvoisuuteen. Enkä oikeastaan haluakaan. Täällä köyhyyttä ei ole se, ettei ole varaa käydä leffassa, kerran puolessa vuodessa parturissa tai ostaa juustoa leivän päälle. Täällä köyhyyttä on se, että mummo  kerjää elantonsa kadulla (jotta saisi edes riisiä ja papuja), aaltopellistä, muovinpaloista ja pahvista rakennettu talo sortuu rankkasateen alle, 5-vuotias lapsi myy ravintoloissa pelikortteja iltaisin turvatakseen omalta osaltaan perheensä elannon, tämän 11-vuotias sisko myy korttien sijaan itseään baarin edustalla öisin, ja lapsikatras kaivaa kaatopaikalla roskaläjästä jotain myytäväksi kelpaavaa. Lapsien iät ovat suuntaa-antavia, sillä ei kukaan oikein tiedä tai muista, minkä ikäisiä he ovat. Lähes puolet nicaragualaisista, noin 2,5 miljoonaa ihmistä, elää köyhyydessä.

Kaatopaikan lapsityöläistä naurattaa muovailuvahasta tehty
sininen kolmijalkainen koira. (kuva: Johannes L.)

En väitä, etteikö Suomessakin olisi köyhyyttä ja epätasa-arvoisuutta. Köyhyys on kuitenkin suhteellista ja harvempi kuolee nälkään. Yhteiskunnan tukiverkko on melko hyvin ottamassa vastaan. Täällä sen sijaan näkee, miten kyseisen tukiverkon puute nakertaa lopulta koko yhteiskuntaa aiheuttaen turvattomuutta ja epävakautta kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Demokratia on tästä melko hyvä esimerkki. Diktaattorin on helppo ostaa köyhiltä ja kouluttamattomilta ihmisiltä ääniä sikojen, kanojen, peltikattojen ja t-paitojen avulla.

Globaalisti tarkasteltuna Nicaragua ei ole edes köyhimmästä tai epävakaimmasta päästä - keikkuu siellä keskitasolla.  Silti kurjuusluetteloa voisi jatkaa lähes loputtomiin.

Tämä ei kuitenkaan olisi reilua Nicaraguaa kohtaan. Täällä meinaan osataan jotain paljon paremmin kuin Suomessa - olla onnellisia ja jakaa siitä vähäisestä. Täällä tehdään monta asiaa niin oikein, osataan nauttia elämästä juuri sellaisena kuin se on, raadollisena ja ennalta-arvaamattomana juuri tässä ja nyt. Ei projektina, ei suorituksena, ei tulevaisuudessa. Elämä Suomessa täältä kaukaa katsottuna vaikuttaa light-elämältä kaikkine light-tuotteineen. Kaikki riskit pyritään minimoimaan, ja pyritään kohti jonkin sortin materiaalisen ja sosiaalisen hybridionnellisuutta. Kaikki se vauraus ja yltäkylläisyys kyllä muistuttaa minua turvallisesta, kliinisestä ja helposta, mutta tuntuu myös sieluttomalta, monella tapaa niin kovin absurdilta hääräilyltä. Kaikki välttämätön arkipäiväinen toiminta, syöminen, asuminen, pukeutuminen on muuttunut oman itsensä rakenteluksi: projektiksi, joka ei ole ikinä valmis. Identiteettiryntäily taas lähes aina pohjautuu jonkin sortin kuluttajuuteen ja koko oleminen rakennetaan sen ympärille, mitä rahalla saa. Koko elämä on valintoja täynnä, ainakin näennäisesti. Sanotaan, että elämä on sellaista millaiseksi sen teet tai mitä siitä otat irti. Sen sijaan, että elämä yksinkertaisesti on.

Onni on ehtiä sateensuojaan ennen rankkasadetta tai se, ettei kodin
katto vuoda. (kuva: Laura R.)

Onnellisuus täällä rakentuu aivan eri palasista ja oikeastaan käsitteenäkin vaikuttaa erilaiselta; ei Suurista Hetkistä ja Suurista Saavutuksista muodostuvalta superonnellisuudelta, vaan onnellisuudelta siitä, että katto ei vuoda tai naapuri kertoi hyvän vitsin tai gallo pinto oli tänään erityisen maukasta. Täällä vastoinkäymisistä ei nurista vaan niihin suhtaudutaan huumorilla. Liekö taustalla positiivisempi kansanluonne, yhteisöllisempi kulttuuri, tarpeeksi tuoreessa muistissa sisällissodan aika vai psykologi Barry Schwartzinkin huomio: ”The secret to happiness is low expectations.”.

Juan XXIII koulun oppilaiden pesäpallon pelaamista ei haitannut,
että pallo oli tehty muovipusseista ja että mailan virkaa toimitti käsivarsi.

Monella tapaa raskainta ja mielenkiintoisinta Nicaraguassa onkin ollut kuoria itsestään kaikkia niitä länsimaisen hyvinvoinnin kuorruttamia kerroksia. Opetella ottamaan vastaan kun kaikista köyhimmässä perheessä tarjotaan parasta kahvia tai mitä ikinä vieraalle onkaan tarjota, syödä eteen ylpeänä laskettu rapeaksi paistettu porsaan nahka tai kotona todeta, että murot maistuvat samalle oli niissä muurahaisia tai ei. Pukea joko vähän tummemmat tai vähän vaaleammat farkut jalkaan, t-paita valitaan sen mukaan, mikä on puhtaana. Nauraa tuntemattomien kanssa katoksen alla iltapäiväsateen ryöpytessä alas taivaalta. Huomata, miten samanlaisia kaikkialla olemme lopulta. Toisaalta huomata kaikki ne omat ennakkoluulot, joita ei tiennyt edes omaavansa ja karsia niitä pala palalta. Nicaragua on hiljalleen kuorinut minut kuin sipulin. Ja minä kun luulin kuorivani Nicaraguaa.