Pelosta ja muista demoneista

Silläkin uhalla, että kuulostan ärsyttävältä ja holhoavalta tunnesaarnaajalta, kirjoitan pelosta (tulihan tuo onnellisuuskin jo saarnattua). Pelko oli kuitenkin odotuksen lisäksi yhtenä päällimmäisenä tunteena ennen tänne saapumistani ja veikkaan että se on läheisilläni Suomessa kaipuun lisäksi edelleen kumppanina. Olen huomannut, että pelko tunteena on varsin monimutkainen kapistus ja se on tähän mennessä kietonut itseensä muun muassa aitoa vaaraa, huolenpitoa, välittämistä, ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä.

Malariaa, denguea, parasiititteja, tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, tsunameita, mutavyöryjä, hurrikaaneja, myrkyllisiä käärmeitä ja hämähäkkejä, rikollisuutta, huumekauppaa, jengejä, liikenneonnettomuuksia…iiiiik! Kuulin varoituksia joka tuutista ennen tänne tuloa. ”Miten ihmeessä uskallat lähteä sinne (ethän lähde, ethän)?” oli monen kysymys. Pelko tarttui osittain ja täytyy myöntää, että olin välillä iloisen odotuksen sijaan kauhuissani lähdöstä. Lohdutin itseäni sillä, että muut etvot lähtevät paljon vaarallisempiinkin paikkoihin ja kyllähän täällä hyvänen aika matkustaa ihmisiä melko paljon ja vielä asuukin jokunen. Silti, saavuttuani huhtikuussa Keski-Amerikkaan, pälyilin epäilevänä ympärilleni ja vilkuilin lanteilla keikkuvia machete-veitsiä pelokkaana.

Akrofobiaa voittamassa liitämässä kymmenien metrien korkeuksissa
pilvisademetsän yläpuolella - toimii muuten!

Täällä yli puolivälin oltuani pelottelu tuntuu oikeastaan loukkaavalta. Kaduilla kävellessä tekisi mieli nauraa ääneen - näidenkö ihmisten pitäisi olla pelottavia tai tämän maan pelottava? Kehtaavatkin loukata Nicaraguaa niin, eihän lopulta kukaan varoittelijoista ole edes käynyt täällä. Suurin pelko itselleni ja varoittelijoilleni tuntuukin olleen tuntemattoman pelko. Läheisteni pelosta en voi oikein olla ärsyyntynyt, siihen kuitenkin liittyy niin vahvasti välittämistä ja huolta. Omasta pelostani voin vain oppia. Toisaalta kehitysmaista lähetettävät uutiskuvat ja tarinat kertovat hyvin kapeaa tarinaa: niin ja niin monta kuoli bussionnettomuudessa, maanvyöryssä, huumekartellien välienselvittelyssä. Kehitysmaista uutisissa luotava mielikuva muuttuu köyhyyden, kurjuuden ja turvattomuuden massavirraksi (aivan kuin ne olisivat synonyymejä), maantieteestä, vallitsevasta turvallisuustilanteesta tai paikallisesta kulttuurista välittämättä.

Pelko on toki hyödyllinen tunne oikeissa tilanteissa ja Nicaraguasta löytyy myös vaarallisia paikkoja. Välillä kuitenkin pelko verhoutuu ennakkoluuloksi, energiaa syöväksi tunteeksi ja laittaa kulkijan silmille lasit, joiden mukaan maailma on mahdollisuuksien ja kauneuden sijaan uhkia täynnä. Kohtaamillani nicaragualaisilla onkin hieno taito viitata villakintaalla kaikenmaailman kohkaamiselle; luonnonmullistukset ovat jossain määrin arkipäivää ja dengue, sehän kestää vain viikon. Lisäksi on ihan omalla vastuullasi, jos et käytä turvavyötä, matkaat 12 henkilön kanssa auton takalavalla 100 kilometrin tuntinopeudella tai tiput kadulla viemäriin (täällä katuviemäreissä ei ole kansia, vaan varomaton voi tipahtaa parikin metriä). Suomessa taas pyritään luomaan tiivis illuusio turvallisuudesta ja elämän hallittavuudesta ja jos jokin siinä pettää, niin joku on aivan varmasti vastuussa.

Omalla kohdallani yritän jatkossa pelon hiipiessä takaraivoon kaivaa mahdolliset taustalla lymyävät demonit esiin ja ottaa maailman, ihmiset ja tilanteet vastaan sellaisina kuin ne ovat. Pelätä vasta silloin kun sille on tarvetta. Ei välttämättä helppoa tällaiselle arkajalalle, mutta poco a poco tämänkin demonin kanssa.